Vuosi sitten, nelituntisen suklaatryffeliteatterin jälkeen päätin että ei koskaan enää. Liikaa vaivaa, aivan liikaa vaivaa.
Jouluaattoaamun valjetessa pitelin suurta keittiöveistä tumman suklaan kurkulla. Kanan muisti.
Kuvat otettiin siinä vaiheessa, kun kaikki oli mennyt putkeen. Siitä se alamäki sitten lähti, eikä kukaan lähestynyt keittiötä ennen kuin katosin yläkertaan putsaamaan suklaatahrat essuni lisäksi hiuksistani, keltaisen lesken suosiollisella avustuksella. Suuni pesin saippualla.
Rakkaudella tehdään hyvää ruokaa. Toki, yleensä. Ei se kuitenkaan aina päde. Kaikki suklaatryffelit nimittäin katosivat, eikä yöllä löytynyt kylmiön hyllyiltä muuta kuin tyhjä kulho. Se tyhjä kulho riittää syyksi aloittaa suklaashow jälleen vuoden päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti